• Etusivu
• Ajankohtaista
• Toimintakalenteri
• Organisaatio
• Tietopankki
• Historia
Osa I
Osa II
Osa III
• Kansanvallan tulevaisuus 2020
Vilja Siitonen
Pentti Arajärvi
Kimmo Grönlund
Kari Mäkinen
• Tietovisa
Vastaukset
• Kunnallispoliittinen Ohjelma 2005-2008
• Vaalit
• Kirjoituksia
• Blogit
• Linkit
• Liity jäseneksi
• Myyntimateriaali
• Anna palautetta!
• Yhteystiedot

Vaaran vuosista 2000-luvun alkuun

Sodan jälkeen Suomessa pelättiin kommunistien vallankaappausta. Turussa, missä kommunisteilla oli vahva kannatus, kävivät turkulaisdemarien nokkamies Johannes Koikkalainen ja SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen, Koikkalaisen hyvä ystävä, tiedustelemassa sotilaspiirin komentajalta, että oliko ja miten varauduttu vallankaappausyritykseen. Koikkalaisen kertoman mukaan oli varauduttu, ja jos jotain olisi tapahtunut, olisi komentajan mukaan tullut ”paljon kuolleita kommunisteja”.

Kesän 1948 vaaleissa kommunistit menettivät suurpuolueen asemansa, minkä lisäksi he kärsivät tappion sosialidemokraateille ammattiyhdistysliikkeestä käydyssä taistelussa. Vaikka sosialidemokraatit nousivat johtavaksi työväenpuolueeksi, pysyi SKDL pitkään Turussa suurempana. Viisikymmenluvulla sosialidemokraattien kannatus vakiintui noin 25 ja kommunistien runsaaseen 30 prosenttiin. Kuusikymmenluvun lopulla puolueiden kannatus oli tasavahva ja seitsenkymmenluvulla voimasuhteet kääntyivät sosialidemokraattien hyväksi. SKDL:n kannatuksen alamäen seurauksen vasemmisto menetti enemmistöasemansa Turussa vuoden 1976 kunnallisvaaleissa. Vuoden 1980 vaaleissa SDP voitti, ja Turusta näytti tulevan jälleen punainen. Voitto vesittyi vaalien jälkeisiin loikkauksiin, joissa 4 SDP:n listalta valittua valtuutettua jätti puolueen.

Kovaa puoluesotaa

Viisikymmenluvulla käynnistyi kaksi pitkälle työväenliikkeen tulevaisuuteen vaikuttanutta ja toisiinsa monin säikein kietoutunutta prosessia: SDP:n hajoaminen ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannus. SDP:n hajaannusta edelsivät TUL:n sosialidemokraattien repeäminen valtakunnanliittoasiassa ja puoluekentässä käyty pitkä ja kiivas taistelu. Henkilöerimielisyydet ja poikkeavat näkemykset poliittisesta linjasta olivat ilmenneet kuitenkin jo nelikymmenluvun lopulla. Vuoden 1955 puoluekokous oli jo kiistakokous, ja ennen vuoden 1956 presidentinvaaleja puolue oli jo käytännössä hajalla. Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattinen liitto (TPSL) perustettiin keväällä 1959.

Virallisesti SDP:n hajoaminen tapahtui vuoden 1957 ylimääräisessä puoluekokouksessa, missä Väinö Tanner voitti K.A. Fagerholmin yhdellä äänellä puheenjohtajavaalissa. Tannerin voitto varmistui Turussa, missä Sylvi Siltanen sai puoluekokousedustajaäänestyksessä yhden äänen enemmän kuin Fagerholmin kannalla ollut Vappu Heinonen ja tuli viimeisenä turkulaisena valituksi puoluekokousedustajaksi. Puolueriidan aikana puheet ja otteetkin saattoivat olla kovia. Esimerkiksi sittemmin apulaiskaupunginjohtajana ja ministerinä toiminut Johannes Koikkalainen heitettiin miesvoimin ulos Tarmon talolla pidetystä skogilaisten kokouksesta.

Myöhemmin sos.dem. puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä harsittiin yhteen Turun sos.dem. kunnallisjärjestön entisen puheenjohtajan Rafael Paasion johdolla. Kuuluisan ”pari piirua vasemmalle” -puheensa Paasio piti kuitenkin Tampereella.  

Ennen noustuaan valtakunnanpolitiikan keskeiseksi vaikuttajaksi Paasio teki pitkän uran turkulaisissa sos.dem. järjestöissä. Hän toimi mm. kunnallisjärjestön puheenjohtajana ja Sosialisti-lehden päätoimittajana. Kunnallisjärjestön edustajiston, siis sen elimen, johon puolueosastot valitsevat edustajansa ja joka monessa asiassa on määrittänyt demarien kannan Turussa, kautta aikain tunnetuin jäsen lienee Mauno Koivisto. Turussa ollessaan Koivisto oli kiinnostunut erityisesti koulutuksesta ja aatteellisista kysymyksistä.

Vuoden 1952 puoluekokouksessa SDP uudisti periaateohjelmansa. Turkulaiset tekivät kokoukseen kilpailevan esityksen, jonka laatimisessa keskeisessä roolissa oli Juhani Paasivirta. Turkulaisten esitys oli samoilla linjoilla kuin hyväksytyn Reino Oittisen, mutta pituudeltaan vain kolmannes Oittisen tekstistä. Myös kunnallisjärjestön edustajisto sanoi sanansa Turun esityksestä; se piti sitä hyvänä ja tiiviinä, ja erikseen plussana huomioitiin, ettei siinä ollut ainuttakaan sivistyssanaa.
 

Sdp:n puoluehajaannuksen keskeisiä vaikuttajia 1960-luvun alussa. Vasemalla Oskari Lyytikäinen, vieressään Vappu Heinonen. Toisena oikealta Emil Skog.

Hallin juntta ja punaiset khmerit 

Erilaisissa yhteisöissä on aina kilpailtu vallasta ja siitä kuka tai ketkä ovat oikeassa. Tätä kilvoittelua on nimitetty myös junttaamiseksi. Parhaimmillaan se on älyllistä omien näkökantojen ja ideoitten perustelua, pahimmillaan näköalatonta oman tai ryhmittymän etujen ajamista. Junttaamista, sen kaikissa olomuodoissa, on esiintynyt myös puoluetoiminnassa, aivan alusta alkaen. Näin myös Turussa ja sosialidemokraattien parissa.

Vielä kuusikymmenluvulla turkulaisessa demarikentässä vallassa olivat ns. asevelisosialistit. Kilpailevaksi ryhmittymäksi seitsenkymmenluvun alussa syntyi ns. vasemmisto, johon kuului nuoria radikaaleja, ammattiyhdistysväkeä sekä muuten vain vallinneeseen olotilaan tyytymättömiä. Pian oltiin tilanteessa, jossa osapuolet järjestäytyivät juntiksi. Asevelisiiven ryhmittymää kutsuttiin kokoontumispaikkansa perusteella Hallin juntaksi. Sitä nimitettiin myös oikeistolaisiksi, pitsinkiläisiksi ja mustasotnialaisiksi. Vasemmiston junttaa kutsuttiin puolestaan punaisiksi khmereiksi, maistereiksi ja muualta muuttaneiksi. Kuten olettaa sopii, lempinimet olivat lähtöisin pääasiassa kilpailevasta leiristä ja kielenkäyttö ja meno järjestöelämässä muutenkin värikästä.

Kyse oli mm. politiikan linjasta. Vasemmistolaiset halusivat vasemmistoyhteistyötä, Hallin juntta koki kokoomuksen mieluisammaksi kumppaniksi. Oikeiston ja vasemmiston välillä taiteili ns. keskusta, jonka toiminta ei järjestäytyneitä muotoja kuitenkaan saanut. Keskustaa merkittävämmäksi muodostui vasemmiston ryhmäkunnasta irtaantunut Pertti Paasion kannattajien ryhmä. Nämä ns. paasiolaiset toimivat pitkään vaa´ankielenä oikeiston ja vasemmiston välillä.

Junttien valta oli suurimmillaan seitsenkymmenluvulla. Kahdeksankymmenluvulla niiden merkitys väheni ja yhdeksänkymmenluvulla saavutettiin hieman samanlainen tilanne kuin kuusikymmenluvulla: järjestö oli verraten yhtenäinen ja vallankäyttö vakiintunut.

Ruisrock-talkoiden ikävä loppu

Talkoilla on aina ollut iso merkitys sosialidemokraattien toiminnassa. Yksi viimeisistä suurista talkooponnistuksista oli vuosina 1977–1997 hoidettu Ruisrockin elintarvikkeiden ja virvokkeiden myynti. Talkoihin osallistui vuosittain satoja henkilöitä. Vuonna 1997 perinne kuitenkin katkesi Ruisrockin myyntitulojen tilitysepäselvyyksiin. Asian selvittämiseksi kunnallisjärjestö järjesti omaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan erityistilintarkastuksen ja sopi verottajan kanssa rästien maksamisesta. Asiaa puitiin myös oikeudessa ja rangaistuksiakin jaettiin. 

Tämä ns. olutjupakka oli järkytys monelle puolueen jäsenelle ja kannattajalle. Asiaa käsiteltiin laajalti julkisuudessa, ja sotkun synkkä varjo koetettiin ulottaa koko puolueen ylle. Asialla tietysti myös ilkamoitiin ja tehtiin politiikkaa. Kunnallisjärjestölle tapauksesta kertyi suuria menoja, joiden vaikutusta lisäsi vielä Ruisrock-tulojen menetys.

Se, että kunnallistoimikunta puheenjohtajansa Seppo Lehtisen johdolla ryhtyi asiaa tarmokkaasti selvittämään, vaikutti siihen, ettei jupakka lopulta suurestikaan vaikuttanut sosialidemokraattien toimintaan; kovalla työllä asiat saatiin kuntoon ja turkulaisten luottamus säilytettyä