Professori Pentti Arajärvi:

HYVINVOINTI OIKEUKSIEN EDELLYTYKSENÄ JA TUKENA – OIKEUDENMUKAISEN TOIMEENTULON TURVAAMINEN

 

Lähtökohtia

 

Hyvinvoinnilla ja taloudella on perustavanlaatuinen kytkentä. Pääoman muodot voidaan erotella luonnonvaroiksi, fyysiseksi pääomaksi, inhimilliseksi pääomaksi ja sosiaaliseksi pääomaksi. Näillä kaikilla on yhteys siihen, miten kansantalous ja julkinen talous voidaan rakentaa, mikä on taloudellinen hyvinvointi ja mikä on siitä seuraava hyvinvointi. Taloudellisesta hyvinvoinnista seuraa myös tiettyjä sosiaalisia haittoja, mutta ne ovat tai ne on ainakin painettava pienemmäksi kuin hyvinvoinnin positiiviset ulottuvuudet, muutenhan ei edes synny hyvinvointia. Poliittisesti ne on otettava huomioon, koska nämä ovat tekijöitä, jotka luovat esimerkiksi verokapinaa, rauhattomuutta yhteiskunnassa tai muita vastaavia haittoja.

 

Tuotettu fyysinen pääoma muodostuu yhteiskunnan infrastruktuurista ja muusta rakennetusta ympäristöstä ja irtaimesta omaisuudesta. Inhimilliseen pääomaan kuuluu väestön osaaminen sekä terveys. Tämä osoittaa myös samalla talouden ja hyvinvoinnin keskinäistä riippuvuutta. Pääosin yhteiskunnan kouluttama työvoima on sitä, mitä elinkeinoelämä ja myös julkinen toiminta tarvitsevat ja toisaalta tämä tuotetaan julkisen vallan voimavaroilla. Vastaavasti niin ehkäisevä terveydenhoito kuin parantava sairaanhoito tuottavat palveluita, joilla on merkitystä elinkeinotoiminnalle ja sitä kautta taloudelliselle menestykselle.

 

Sosiaaliseen pääomaan on kiinnitetty viime vuosina huomiota. Se muodostuu siitä osasta taloudellista menestystä ja hyvinvointia, jota ei voida selittää fyysisellä ja inhimillisellä pääomalla. Siihen katsotaan yleisesti kuuluvan ns. institutionaalisen pääoman, hyvän hallinnon ja keskinäisen luottamuksen ja kyvyn toimia yhdessä. Yhdessä nämä näkökohdat muodostavat sosiaalisen pääoman laajassa merkityksessä.

 

Keskinäistä luottamusta mitataan periaatteessa kysymyksellä, voiko ihmisiin yleensä luottaa. Tyypillistä on, että Pohjoismaissa, Hollannissa ja Kanadassa tämän sosiaalisen pääoman tekijän arvo on varsin suuri. Muita mittareita ovat mm. osallistuminen yhdistystoimintaan, joka myös on yleisinä kansainvälisesti vertaillen edellä mainituissa maissa. Huomattava on, että näissä maissa myös esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien kehitysohjelman mittaamien hyvinvointi-indikaattoreiden taso on korkein.

 

 

Hyvinvointi

 

Sosiaaliturvan tavoitteita ei ole millään poliittisella areenalla yksiselitteisesti määritelty. Niihin voidaan yleisesti sisällyttää yhteiskunnan menestys ja sen jäsenten hyvinvointi, väestön toimeentulon varmistaminen, väestön toimintakyvyn ja terveyden ylläpitäminen, köyhyyden (absoluuttisen ja suhteellisen) torjunta, tarpeellisten sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen saatavuuden turvaaminen, tulonjaon tasoittaminen, työllisyyden ylläpitäminen perimmäisenä tavoitteena täystyöllisyys sekä kohtuullisten asunto-olojen järjestäminen.

 

Hyvinvoinnin ylläpitämisessä on pohjimmiltaan kysymys yhteiskunnan ja sen jäsenten fyysisestä, henkisestä ja sosiaalisesta menestyksestä ja hyvinvoinnista. Hyvinvointi edellyttää myös moraalista vastuuntuntoa suhteessa vähäosaisiin, köyhyyden torjumista ja myös halua sietää köyhyydestä aiheutuvia haittoja. Hyvinvointiin laajassa mielessä sisältyy myös yhteiskunnan jäsenten osaamisen ylläpitäminen kouluttamalla väestö ja turvaamalla sen sivistykselliset ja kulttuuriset tarpeet. Hyvinvoinnin ylläpito edellyttää halua ja kykyä rahoittaa hyvinvointi. Tässä suhteessa olennaista on terve kansantalous ja julkinen talous, ainakin kohtuullinen menestyminen kansainvälisessä kilpailussa sekä talouden ja hyvinvoinnin keskinäisen suhteen ymmärtäminen pitkäjänteisenä, keskinäisenä vuorovaikutuksena.

 

Suomen hyvinvointi on sukupolvien työn tulos. Sen voidaan katsoa eräällä tavalla alkaneen runsaat sata vuotta sitten kansalaisyhteiskunnan rakentamisella, jota heijasti mm. nouseva työväenliike, nuorisoseuratoiminnan kasvaminen, voimakas sivistysliike ja kansallinen herääminen. Varsinaisesti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen Suomessa päästiin kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin luotiin ensin heikoimmassa asemassa olevien yhteiskuntaryhmiä tukevat palvelut ja vähitellen uudistettiin kansaneläkejärjestelmä, luotiin työeläkejärjestelmä ja sairausvakuutus, rakennettiin peruskoulu entisen kansakoulun pohjalle ja uudistettiin kansanterveystyö. Tästä eteenpäin on sosiaaliturvaa rakennettu ehkä hajanaisemmin, mutta kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteeseen pyrkien.

 

Tämänhetkiset yhteiskunnan hyvinvointipolitiikan uhat nousevat ennen kaikkea väestön vanhenemisesta. Eläkkeelle siirtyvät ikäluokat ovat poikkeuksellisen suuria ja selvästi suurempia kuin työelämään tulevien ikäluokka. Tämä kehityskulku heikentää sekä huoltosuhdetta että elatussuhdetta ja vaatii yhä enemmän huomion kiinnittämistä kustannuskehitykseen, tehokkuuden lisäämistä ja ehkäisevän toiminnan tehostamista, jotta kustannukset pysyvät hallinnassa. Samaan aikaan suomalaisten elinajanodote kasvaa, mikä omalta osaltaan lisää painetta. Terveydenhuollon kustannukset kasvavat jatkuvasti suhteellisen nopeasti. Näin ollen tarvitaan eläkkeellesiirtymisiän myöhentämistä, opiskeluaikojen lyhentämistä, työttömyyden alentamista ja työllisyysasteen korottamista. Näin voidaan turvata osaltaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta.

 

Hyvinvointiyhteiskunnan perusajatus on eräänlainen ketjukirje. Tällä hetkellä työssä olevat ovat aikanaan saaneet toimeentulonsa, koulutuksensa ja lapsuusiän sosiaaliset palvelut tällä hetkellä eläkkeellä olevien ja työelämästä poissiirtyneiden henkilöiden kustantamana. Samanaikaisesti he maksavat nuoremmille ikäluokille koulutusta ja tarvittavia sosiaalipalveluja. Pohjalla on käsitys, että tämänhetkinen työssä oleva väestö voi luottaa siihen, että sille puolestaan aikanaan maksetaan vanhuusiässä tarvittava toimeentulo ja palvelut.

 

 

Toimeentulon oikeudet

 

Perustuslaki edellyttää perustoimeentulon turvaamista työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen saamisen ja huoltajan menetyksen perusteella. Lisäksi on turvattava mahdollisuus saada koulutusta varattomuuden sitä estämättä. Nämä vaatimukset täytetään nykyisin kansaneläke- ja työeläkejärjestelmällä, työttömyysturvalla, sairaus- ja vanhempainvakuutuksella sekä opintotuella ja muilla opintojen aikaisilla tukimuodoilla. Viimesijaisena toimeentulon muotona on toimeentulotuki, joka turvaa välttämätöntä toimeentuloa niille, jotka eivät muutoin kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa.

 

Jatkuva poliittinen ja oikeudellinenkin arviointikohde on, milloin perustoimeentulon turva on riittävällä tasolla. Sinänsä ei voida millään objektiivisella seikalla määritellä yhtä yksittäistä rahamäärää, jolla Suomessa kaikissa olosuhteissa voisi tulla toimeen. Huomioonotettavia näkökohtia ovat ensinnäkin yhteiskunnan taloudelliset voimavarat ainakin pitkällä aikavälillä. Taloudellista kantokykyä ei voida ylittää sosiaaliturvajärjestelmällä mutta perusteltua ei myöskään ole, ettei yhteiskunnan vauraus heijastuisi sosiaalietuuksiin.

 

Estettä ei ole sille, etteikö turva voisi olla tarveharkintaista ja ottaa huomioon henkilön saamia muita tuloja ja joissakin tapauksissa omaisuuttakin. Tarveharkinnan tulisi kuitenkin olla yksilöllistä, henkilön omiin tuloihin perustuvaa eikä sitä alaikäisiin kohdistuvaa elatusvelvollisuutta lukuun ottamatta tule arvioida muiden henkilöiden tulojen tai menojen kannalta. Toisaalta alaikäisen aiheuttamat kustannukset ovat perusteltu syy korottaa toimeentulon tasoa tai korvata alaikäisen elättämisestä aiheutuneita kustannuksia. Järkevää ja kustannuksia säästävää on määritellä turva monen eri etuuden kautta, jolloin voidaan tilanteenmukaisesti tukea henkilöä, joka tarvitsee erityistä etuutta esimerkiksi vammaisuuden, asumiskustannusten suhteellisen kalleuden tai jonkin muun vastaavantyyppisen syyn johdosta. Vaikka tällaiset tekijät aiheuttavat toimeentuloturvan monimutkaisuutta, halventavat ne kuitenkin pohjimmiltaan kustannuksia.

 

Toimeentuloturva voi sisältää kannustavia elementtejä. Jo eri etuuksien tason määrittelyssä tulee ottaa huomioon se, ettei etuus passivoi ihmistä jäämään etuudelle, vaan johtaa siihen yhteiskuntapoliittisesti perustavanlaatuiseen ja ensisijaiseen tilanteeseen, jossa terve aikuinen ihminen hankkii itselleen ja perheelleen toimeentulon. Niinpä esimerkiksi lyhytaikaisten etuuksien on tarkoituksenmukaista olla jonkin verran korkeampia kuin samaan tai samantapaiseen seikkaan perustuvien pitkäaikaisten etuuksien, jotta yksilöt pysyisivät lyhytaikaisella etuudella ja pyrkisivät sieltä palaamaan normaaliin toimeentulon hankkimisen muotoon eli palkansaajaksi tai yrittäjäksi. Samaan näkökohtaan perustuen on tarkoituksenmukaista, että etuuksiin liittyy sellaisia elementtejä, jotka edistävät työllistymistä, kuten työttömien koulutus tai kuntouttaminen taikka opintotuen pituuden rajoittaminen valmistumisen jouduttamiseksi.

 

Toimeentuloa turvaavien etuuksien on tarkoituksenmukaista olla verotettavia, koska silloin niiden yhteensovittaminen palkan kanssa ja etuudelta palkansaajaksi ja päinvastoin tapahtuvien siirtymien muutokset ja kannustinloukut muodostuvat oleellisesti pehmeämmiksi. Toisaalta kustannuksia korvaavat etuudet, kuten vammaistuet, lapsilisät, asumistuet ja toimeentulotuki on syytä pitää verottomina.

 

Kattavalla ja korkeatasoisella palvelujärjestelmällä voidaan merkittävästi tukea toimeentuloa. Palvelut ovat ensisijaisesti tarveperusteisia ja yksilökohtaiseen arviointiin perustuvia. Niiden tulee taata yksilöille edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Toisaalta heikoimmassa ja haavoittavammassa asemassa oleville tarjottavien palvelujen tulee olla mahdollisuuksien mukaan subjektiiviseen oikeuteen perustuvia, jolloin viranomaisen harkinnassa ei ole tai ainakin merkittävästi vähäisemmässä määrin on se, tarjotaanko palveluja. Tyypillisiä subjektiivisten oikeuksien ryhmään kuuluvia palvelujen käyttäjiä ovat vammaiset ja lapset sekä muut henkilöt, jotka syystä tai toisesta ovat avuttomassa tilassa. Tärkeä näkökohta liittyy palvelujen yhdenvertaiseen toteuttamiseen.

 

 

Tulevaisuus tehdään tänään

 

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta merkittävä näkökohta on myös koulutuksen tarjoaminen kaikille sellaisella tavalla, että mahdollisimman moni osallistuu yhteiskunnalliseen toimintaan ja sen taloudellisen tuloksen tuottamiseen, jota pohjimmiltaan sosiaaliturvana ja muina hyvinvointipalveluina jaetaan. Globalisoituvassa maailmassa on tärkeää, että suomalaiset ovat hyvin koulutettuja, koska palkkatasomme ja muu kustannusrakenteemme edellyttää, että tuotamme lähinnä kansainvälisessä työjaossa erikoispalveluja ja osallistumme lähinnä suunnitteluun, tutkimukseen, tuotekehitykseen, designeen ja muihin korkeaa palvelutasoa ja osaamista edellyttämiin tehtäviin. Tässä suhteessa on huolestuttavaa, että suhteellisen merkittävä osa, noin 7000 nuorta ja nuorta aikuista jokaisessa ikäluokassa ei suorita perusasteen jälkeisiä tutkintoja. Tämä edellyttää Suomen menestyksen takaamiseksi ammatillisen koulutuksen vetovoiman lisäämistä, elinkeinoelämän tulevien tarpeiden ennakoinnin kehittämistä parantamalla yhteistoimintaa elinkeinoelämän ja koulutuksesta vastaavien välillä, opettajainkoulutuksen pitämistä korkealla tasolla, opintojen tehostamista ja opiskelijoista huolehtimista sekä vahvaa aikuiskoulutusjärjestelmää. Aikuiskoulutusjärjestelmällä voidaan vastata paitsi kouluttamatta jääneiden tai huonon koulutuksen saaneiden aseman parantamiseen myös työelämän muutosten asettamiin vaatimuksiin.

 

Globalisoituvassa maailmassa Suomi on maailmankaupan työnjaossa ollut voittavalla puolella. Globalisaatiota on kehitettävä siten, että se on oikeudenmukaisempi niin kansojen välillä kuin kansojen sisällä. Suomalaisittain tämä edellyttää sen hyväksymistä, että meille kuuluu osaltaan vastuu koko maailmasta ja esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien vuosituhattavoitteiden täyttämisestä omalta osaltamme. Toisaalta se edellyttää myös maan sisäisesti muun muassa koulutuksesta, vähäosaisimmista, mutta myös koko väestöstä huolehtimisesta ja yleisesti oikeudenmukaisuuden edistämistä yhteiskunnassa.